LUKU 13. KOMMENTAARI
(Novum jae jakeelta etenevä kommentaari: 1Kor. 13:1-13)
Rakkauden ylistys
1.Tätä lukua on sanottu »rakkauden korkeaksi veisuksi», ja se on koko Raamatun tunnetuimpia lukuja. Joku on sanonut sitä myös vuorisaarnan lyyriseksi tulkinnaksi tai »autuaaksijulistuksiksi musiikin kera». Korinton seurakunnan hajaannus ja kaikkien pyrkiminen korkeaan asemaan oli seurausta siitä, etteivät he eläneet rakkaudessa. Nyt Paavali opettaa heille rakkauden merkitystä ja korostaa, että hengelliset lahjatkin ovat arvottomia, jos rakkaus puuttuu. Tässä ei niinkään tarkoiteta luonnollista puhetaitoa, vaan pikemminkin kielilläpuhumista. Kauneinkin kieli on kuin yksitoikkoista ääntä ellei siihen sisälly rakkautta. Pankaamme merkille, että Paavali kirjoittaa koko ajan »minä»-muodossa. Hän ei vaadi muita rakastamaan itseään, vaan hänen tulee rakastaa heitä.
2."Profetoimisen lahjaa" pidetään suurempana kuin kielilläpuhumista (14:5), mutta sekin on arvoton ilman rakkautta. Sellaista ihmistä, jota apostoli edustaa tässä sanalla »minä», ei olekaan. Kukaan ei tiedä kaikkia salaisuuksia, kenelläkään ei ole kaikkea uskoa eikä kaikkea tietoa. Ja vaikka sellainen ihminen olisikin olemassa, hän ei sittenkään olisi hengellisesti ajatellen mitään, ellei hänellä olisi rakkautta.
3.Elintärkeä kysymys tulee aina olemaan tekojen motiivi. Parhaatkaan lahjat ja tavanomaista suurempi uhrauskaan eivät ole mitään ilman rakkautta. Kerrotaan, että osa ensimmäisistä kristityistä meni itsensä uhraamisessa niin pitkälle, että he antoivat myydä itsensä orjiksi auttaakseen tarvitsevia niillä rahoilla, joita orjanomistajat heistä maksoivat. Antaminen on rakkauden hedelmä, mutta se ei ole rakkaus. Se on hengellinen lahja, joka pakottaa sydämen, eikä vain kädet, toimimaan. Ananias ja Safiira ovat esimerkkejä ihmisistä, jotka »antoivat», mutta eivät sydämestään (Apt 5:1 ss.).
4.Paavalin kuvailema rakkaus ulottuu muihin ihmisiin. Jotkut odottivat ehkä yleviä korulauseita, kun apostoli ryhtyi puhumaan rakkauden olemuksesta, ja ajattelivat suuria tekoja ja sankarillisia urotöitä. Mutta Paavali mainitsee rakkauden ominaisuuksista ensimmäiseksi, että se on pitkämielinen, ja toiseksi, että se on lempeä. "Pitkämielisyys" merkitsee sitä, että käyttäydymme kärsivällisesti ja kristillisesti syntisessä ja pahassa maailmassa. "Lempeys" merkitsee avuliaisuutta ja ystävällisyyttä. Rakkaudessa ei ole itsekkäitä pyyteitä, ei mustasukkaisuutta eikä kateutta. Se ei milloinkaan kerskaile eikä ylpisty. Se on olemukseltaan nöyrä.
5.Kun ylpeys ja kopeus paisuttavat sydämen, ei ole enää pitkä matka "sopimattomaan käyttäytymiseen". Rakkaus sitä vastoin on aina puhdas. Se unohtaa helposti itseen kohdistuvat loukkaukset, mutta on hienotunteinen toisia kohtaan.
6.Rakkaus ei milloinkaan iloitse pahasta. Se iloitsee aina totuudesta, evankeliumin puhtaasta ja pelastavasta totuudesta. Siellä, missä vallitsee vääryys, ei ole totuutta, mutta sieltä, missä vallitsee totuus, vääryys ajetaan pois. Rakkaus iloitsee kaikesta, mikä on totta ja tervettä, oikeata ja hyvää.
7.Rakkaus ei ole vain pelkkää kiltteyttä, ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta - mikä usein kyllä sekoitetaan aitoon rakkauteen. Todellinen rakkaus ilmenee ennen kaikkea kestävyytenä. Sen kärsivällisyydellä ei ole rajoja. Rakkautta eivät rajoita ennakkoluulot, sympatiat eivätkä antipatiat. "Kaikki se uskoo" ei tarkoita hyväuskoista, jota on helppo pettää. Apostoli tarkoittaa uskomisella Jumalan lupauksiin ja tekoihin luottamista. Rakkaus ei pidä mitään asiaa toivottomana eikä anna periksi. Se ei ärsyynny, vaan "kestää kaiken". Se on valmis antamaan anteeksi epäoikeudenmukaisuuksia tarvittaessa vaikka seitsemänkymmentä kertaa seitsemän kertaa (Matt 18:22).
8.Rakkaus kuuluu siihen valtakuntaan, joka »ei järky», Hebr 12:28. Siihen sisältyy iankaikkisuus ja se pysyy aina. Profeetat täyttävät tehtävänsä välittämällä ihmisille Jumalan sanomaa. Tieto liittyy asioihin ja olosuhteisiin ja on olemukseltaan tilapäistä, mutta jumalallinen rakkaus ja viisaus on pysyvää.
9.Inhimillinen tieto ja profetoimisen lahjakin tulevat aina olemaan rajallisia ja epätäydellisiä. Rakkaus sen sijaan on täydellistä. Epätäydellinen ei voi jatkua samanlaisena. Sen on muututtava johonkin suuntaan, ja silloin se ei enää ole entisenlainen, tai sitten se lakkaa ja katoaa. Kaikessa, mitä teemme ja olemme, on epätäydellisen leima. Tässä ei sanota, millä tavalla tämä "vajavaisuus" ilmenee. Lahjat sinänsä ovat täydellisiä, sillä ne ovat Hengen antamia, mutta lahjojen käyttäjät eivät ole täydellisiä, ja siksi Jumalan antamaankin tulee mukaan jotakin epätäydellistä.
10.Lapsuusvuosilla on samanlainen suhde miehuusikään nähden kuin lahjoilla täydellisyyteen nähden. Tässä viitataan Kristuksen tulemukseen, johon tämä armon aikakausi huipentuu. Tässä ei sanota, että me tulemme täydellisiksi, vaan että se, mikä on täydellistä, tulee meidän luoksemme.
11.Lapsi ja nuori kuvaavat alkua kaikissa suhteissa. Lapsellinen häviää, kun ihminen tulee aikuiseksi.
12.Sen ajan "kuvastimet" olivat heijastavaa, kiillotettua metallia, kultaa, hopeaa tai pronssia. Niitä oli puhdistettava ja kiillotettava säännöllisesti, jotta ne olisivat pysyneet käyttökelpoisina. Korintto oli kuuluisa kuvastimien valmistuksesta. Paavali tarkoittaa, että lahjat, joista he kerskuivat, eivät itse asiassa ole muuta kuin taivaassa olevan todellisuuden epätäydellisiä jäljitelmiä. Varjo tai kuva ei itsessään ole mitään. Se on vain epätäydellinen heijastus täydellisestä.
13."Usko" on laaja käsite, josta puhutaan paljon tässä kirjeessä. Tässä mainittu usko ei ole erityisesti pelastavaa eikä ihmeitä tekevää uskoa, vaan sitä, josta puhuttiin jakeessa 7. Se liittyy jumalasuhteeseemme, luottamukseen, joka meillä on häneen. Sama koskee "toivoa. Rakkaus" on oikeastaan sekä uskon että toivon juuri. Se uskoo kaiken ja toivoo kaiken (j. 7).